Astutusmatka Itävaltaan Yuffien kanssa

Ajattelin herätellä blogia vähän suuremmin henkiin monen vuoden tauon jälkeen. Tuntuu, että nyky-somessa on niin vähän tilaa ja mahdollisuutta tarinankerrontaan, jakamaan kokemuksia ja kertomaan asioita laajemmin. Helposti instassa tulee annettua kovin kiiltokuvaa kasvattamisesta ja omista koirista koska siellä yksinkertaisesti ei ole tilaa avata asioita laajemmin. Jos ketään ei nämä höpinät kiinnosta, niin vähintään näitä juttuja on kiva lukea jälkikäteen!

Blogin vanhoissa postauksissa onkin paljon reissukertomuksia, ja ei tarvitse montaa postausta selata taaksepäin että löytyy Wiccan astutuskertomus Wieniin! Tämä olikin jo kolmas astutusmatkani Itävaltaan, ja sen lisäksi sieltä on tuotu yhteensä 4 tuontipentua vuosien varrella! Huomaa selvästi mikä on meidän ykkös-yhteistyömaa...

Yuffie aloitti juoksunsa odotettua aiemmin jo marraskuun lopussa. Yuffien omistaja Sini oli hermoillut minulle torstaina 28.11 että luulee Yuffien juoksujen alkaneen. Epäilin hieman asiaa, että onkohan nyt toiveajattelua koska mitään vuotoa ei ollut näkynyt, mutta kivenkovaa Sini väitti että kyllä ne varmasti ovat alkaneet koska Yuffie putsaa itseään normaalia enemmän. Viikonlopun kisoista otin Yuffien meille, jotta voitaisi käydä tarkistamassa onko juoksu oikeasti alkanut progetestissä maanantaina.

Maanantaina kävimme Reprovetissä ottamassa progen, tulos 0,34ng/ml eli hyvin matala vielä, mutta koska oli enemmän kuin nolla voitiin olettaa että Sini oli oikeassa ja juoksut olivat tosiaan alkaneet. Tästä seurasi kauhea stressi, koska tulevana viikonloppuna oli ehkä yksi ainoista ajoista, kun minun olisi täysin mahdotonta irrota astutusreissulle koska Koiramessut ja olin työni puolesta täysin sidottu messuosastollemme aamusta iltaan messuvastaavana. Joten laitettiin kädet ja jalat ristiin, että proge nousisi hitaasti ja astutusajankohta menisi seuraavalle viikolle. Toki tässä välissä selvitin kaikkia mahdollisia matkustusvaihtoehtoja valmiiksi.

Torstaina 5.12 käytiin Yuffien kanssa uudestaan progessa, ja helpotus oli suuri kun luku oli vieläkin hyvin matala, 0,6ng/ml. Koska maanantaina ei ollut mahdollista edes lentää minnekään (Finnairin lakko, tottakai) niin päätin ostaa liput tiistaille, ja käytiin vielä sunnuntaina varuiksi tsekkaamassa proge (2,19ng/ml). Ostettiin menolento Lufthansanilta Helsinki-München välille, sillä Munchenin lentokenttä oli lähinnä aivan Itävallan länsinurkassa sijaistevaa Feldkirchiä, jossa Lou asui. Lufthansanille voi ostaa lentoliput koiran kanssa 72 tuntia ennen lennon lähtöä, kun Finnairilla minimiaika on 7 päivää. Ostettiin sitten paluulento Finnairilta, koska se tuli halvemmaksi koiran kanssa.

Koko viikonloppu saatiin jännittää sitä, että vahvistetaanko koira lennoille edes. Koiran kanssa lentäminen toimii niin, että ensin ostat liput, sitten teet asiakaspalvelun kautta pyynnön ottaa koira mukaan joka sitten vahvistetaan (tai hylätään). Torstaina ostin liput, sunnuntaihin mennessä kun ei ollut kuulunut mitään otin Lufthansaniin yhteyttä että mikä homma ja kuulemma koirapaikka oli ok. Finnairilta tuli maanantaina vahvistus, että koira ok. Huh helpotusta! Viikonloppu vierähti messuilla kiireen keskellä ja maanantaina ladattiin akkuja matkaa varten.

Tiistaina mentiin lentokentälle hyvissä ajoin, noin 2,5 tuntia ennen lentoa. Kun nostin lentoboksia autosta, huomasin kauhukseni että sen kyljessä oli halkeama, vaikka olin mielesätni edellisenä iltana käynyt lentoboksien tarkkaan läpi että se näytti kaikien puolin puhtaalta ja ehjältä... Noh, kauhealla vauhdilla ajettiin Tammiston Peten Koiratarvikeliikkeeseen ostamaan uutta, ja kerettiin aika hyvin takaisin kentälle. Kun mentiin tekemän check in ja samalla koottiin lentoboksi, kävi ilmi että uusi lentoboksimme oli virkailijoiden mielestä liian pieni, kun Yuffien pystykorvat osuivat seisoessa kattoon! Pienen väittelyn jälkeen ja usean ihmisen pohtimisen jälkeen ilmoittivat että ei kelpaa, pitää olla isompi häkki. Noh, eipä siinä auttanut kuin ajaa takaisin Petelle, ja vaihtaa häkkiä. Tietenkin seuraavan koon häkki ostamaamme mallia oli jo valmiiksi rikki (!), joten jouduimme ostamaan toisen merkkisen häkin joka oli tuplasti kalliimpi, sitä ei löytynyt heidän kassasta ollenkaan ja siinä sitten tulisilla hiilillä odoteltiin kassalla kun myyjät ihmettelivät että mitenköän myydä se meille. Hikipallerot jo vierivät otsaani alas kun kello tikitti kohti lentovirkailijoiden asettamaan deadlinea olla takaisin kentällä... Onneksi vihdoin myyjät onnistuivat rahastamaan meidät ja ralliautoiltiin takaisin lentokentälle ollen vain 5 min myöhässä annetusta takarajasta.

Hirveällä tohinalla saatiin neljän virkailijan avustuksella Yuffie ja lentoboksi matkavalmiiksi ja turvatarkastukseen vietyä. Sitten kiiruhdin itse turvatarkastukseen, ja siitä hirveällä juoksulla portille. Onneksemme boarding oli myöhässä, ja ennätin lopulta syödä vähän aamupalaa (kello 12) ja luotto että Yuffie ennättäisi koneeseen oli myös korkeampi. Varmistin asian vielä lentokoneen henkilökunnalta kun nousin koneeseen, kuulemma koirakin oli pakattu ruumaan. Lento meni hyvin, ja Münchenin päässä kun pääsimme hakemaan matkalaukut niin Yuffie oli jo valmiina odottamassa minua. Nappasin sen mukaan, tullivirkailijat kysyivät mistä tultiin, kun sanoin että Suomesta heitä ei kiinnostanut katsoa papereita ja päästiin hakemaan vuokra-auto. Vähän jännitti miten isompi häkki mahtuisi autoon, mutta saatiin paljon isompi auto kuin oltiin varattu ja Yuffie mahtui matkustamaan boksissa myös autossa. 

Ajettiin vähän vajaa 3 tuntia Itävaltaan ja oltiin pelipaikoilla noin klo 19. Siinä hetken odoteltiin, että Loun omistajan Marinan tyttären 3-v synttäritvieraat poistuisivat paikalta ja voitaisi treffata heidän pilkkopimeällä takapihalla! Yuffie hieman murisi ensin Loulle, kun pimeässä ventovieras koira tupsahti yhtäkkiä nuuskimaan häntä. Hyvin nopeasti alkoi kuitenkin flirtti ja leikki. Tämä oli Loun ensimmäinen astuminen (ja toki Yuffien myös!) joten kuten odottaa saattoi, hänellä kesti hetki keksiä miten homma toimii. Lou oli liian kohtelias yrittämään selkään itse, ja koitti lähinnä astua Yuffieta maasta käsin. Jonkun aikaa hommaa seurattuamme ehdotin, että autetaan hieman ja Marina nosti Loun etujalat Yuffien päälle, ja sen jälkeen olivatkin hyvin nopeasti nalkissa. Noin 15 minuutin nalkin jälkeen koirat vielä vähän leikkivät, otettiin yhteiskuva ja me painuttiin hotellille lepäämään pitkän ja stressaavan päivän päätteeksi!

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa minulla etätöitä, sekä Yuffielle ekinokokki-madotuksen hoitaminen paikallisella klinikalla. Odoteltiin vuoroamme aika pitkään, ja sitten sain hyvin hämmentyneitä lääköreitä neuvoa että mitä tarvitsemme. Onneksi minulla oli oma lääke Suomesta mukana, ja tämän hoitaminen on tuttua kauraa, joten neuvominen oli helppoa. Positiivisena yllätyksenä ei maksettu mitään käynnistä! Iltapäivällä käytiin taas Loun luona, ja astuminen hoitui huomattavasti varmemmin ottein. Sen jälkeen käytiin pieni kävely koirien kanssa upeiden alppivuorien katveessa. Toinen yö hotellissa meni ilman ongelmia, ja torstaina olikin viimeinen päivä reissulla. Treffattiin vielä kerran Loun kanssa, kolme astumista saattoi olla vähän turhaa mutta kun kerran oltiin samassa paikassa niin otettiin nyt varman päälle. Nyt torstaina tuntui vähän siltä, että Yuffie ei ollut ihan yhtä halukas, vähän enemmän ehkä halusi leikkiä, mutta onnistui kuitenkin. Tämä oli ihan hyvä, kertoi että nyt alkoi olla parhaat päivät lopussa eikä oltu todennäköisesti ainakaan liian myöhässä liikkeellä.

Kotimatka meni onneksi vähän helpommin kuin tulomatka. Oltiin lentokentällä hyvissä ajoin ilman ongelmia. Hieman jännitti että olisiko isompi koppa ongelma, koska olin kuitenkin antanut tilausta tehdessäni sen pienemmän kopan mitat. Tarkistin kuitenkin, että nykyisen lentoboksin koko ei ylittänyt Finnairin sivuilla ilmoitettua maksimikokoa tälle lentokonetyypille, ja en päässyt aspaan läpi kun yritin asiaa tiedustella. Onneksi ketään ei kiinnostanut Münchenin päässä lentoboksin koko, ja päästiin ongelmitta matkaan. Lento oli noin tunnin myöhässä, ja näin lentokentän ikkunasta kun Yuffie lastattiin koneen kyytiin, joten stressiä ei ollut siitä, että oliko koira mukana kun omin silmin näin kun se meni kyytiin. Suomen päässä kaikki meni hyvin eikä tullissa ollut ketään paikalla, joka olisi pyytänyt nähdä koiran paperit.

Kaiken kaikkiaa meillä oli varsin onnistunut reissu taas kerran, toivotaan että saadaan pentulaatikkoon pieniä palluroita helmikuun puolivälissä! Yuffie oli myös todella kiva matkaseuralainen, otti rauhallisesti kaikki eteen tulevat käänteet, osasi rauhoittua hyvin outoon autoon, outoon hotellihuoneeseen, kulki kivasti mukana ravintoloissa ja kahviloissa, ohittaa hyvin kaikki koirat ja muut, kulki kuuliaisesti vapaana ja oli stressitön ja kiva. Ainoastaan ollessaan lentoboksissa saattoi vähän murista vieraille, jotka tulivat sille lässyttämään. Muuten suhtautui hyvin välinpitämättömästi kaikkia kohtaan. Tietynlaista varautuneisuutta sen perusluonteessa on, sillä kun lenkeillä esim. joku halusi tulla moikkaamaan, Yuffiella ei ollut mitään kiinnostusta tehdä tuttavuutta kenenkään kanssa ja se vain katsoi ihmisiä paheksuvasti, että miksi ne ei voi jättää häntä rauhaan. Yuffie oli myös ensimmäinen koiristani joiden kanssa olen lentänyt, joka selvästi ei tykännyt kun vieraat miehet siirtelivät sen lentoboksia, ja siinä vähän murisi heille.

Tässä vielä kiinnostuneille tiedoksi, kuinka paljon tämmöinen reissu (tällä kertaa) maksoi:

2 x silmäpeilaus ennen astutusta: 150e (75e x 2)
3 x proge Reprovetissä (2 x 65e, 1 x 75e koska viikonloppu): 205e
Lento Müncheniin: 225e (ihmisen osuus) + 200e (koiran osuus): 425e
Auton vuokraus + bensa: 170e + 65e : 235e
Hotelli 2 yötä: 136e
Lento München-Helsinki: 177e (ihmisen osuus) + 120e (koiran osuus): 297e
Uusi lentoboksi: 200e

Yhteensä: 1648e 

Toki uudesta lentoboksista on iloa muutenkin kun paljon reissataan, mutta jos olisi ollut kunnolla aikaa ostaa uusi voin sanoa että ei todellakaan oltaisi ostettu noin kallista tai uutta lentoboksia. Tähän päälle vielä herpesrokote x 2 (100e kerta) 7 päivää astutuksen jälkeen ja ennen synnytystä, sekä mahdollinen ultra/röntgen 100-200e. Ennen kuin pennut ovat edes syntyneet on mennyt rahaa jo yhden pennun verran...

Yuffie lähti seuraavana päivänä takaisin kotiinsa Sinille Lohjalle, jossa Sinin karu kohtalo on nyt odottaa kärsimättömästi päivien kulkua ennen kuin tiedetään tuliko tuliaiset matkalta kotiin. Yuffien omistajan toiveesta pennut syntyvät ja kasvavat Sinin luona myös, mutta itse hoidan niiden myynnin ja ovat toki minun vastuulla kaikin muin tavoin! Ajattelin tehdä vielä erillisen postauksen yhdistelmästä kunhan tiineys varmistuu.

Matka paimennuksen Euroopan mestaruus-kisoihin Italiaan 2024

Syksyllä 2023 tulimme perinteisen paimennuksen SM-kisoissa toisiksi Noidan (ASCA Working Trial Champion FI PVA FI AVA Red'n Ready Chaos And Mayhem) kanssa. Tämä tulos takasi meille paikan seuraavan vuoden paimennuksen EM-kisoihin Italiaan, sillä edellisten SM-kisojen tulokset toimivat rankingina maajoukkueeseen haulle. Haimme joukkueeseen, ja alkuvuodesta 2024 vahvistettiin, että lähtisimme kahden muun suomalaisen paimentajan kanssa Italian kauniiseen Toscanaan kilpailemaan lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna toisiin koskaan järjestettyihin EM-kisoihin. 

Päätimme hyvissä ajoin, että kerran kun reissuun lähdetään niin säästetään vähän lomaa kesältä ja ollaan pidempään matkalla. Viikkoa ennen EM-kisoja Milanon lähellä olisi ASCA (Australian Shepherd Club of America) paimennuskisat, niin voisimme käydä kääntymässä siellä samalla. Mikäs sen parempaa, kuin samalla reissulla käydä katsastamassa Italian paimentavia aussieita, kun ASCA kisoihin kokoontuu yleensä suurin osa maan paimennusaussieista! Ja koska kahden viikonlopun väliin jäi myös aikaa, päätettiin ajaa vähän ekstraa ja käydä katsomassa livenä seuraavan pentueen isäkoiraksi suunniteltua urosta. Kolme kärpästä ja yksi reissu!

Lensimme Helsingistä Milanoon lauantaina 28.9. Noita matkusti ensimmäisen kerran lentokoneessa (ruumassa), mutta Noita on kaikenlaiseen elämässä tottunut, rauhallinen ja hyvähermoinen tyyppi, joten etukäteen ei kauheasti matka jännittänyt. Lentokentällä oltiin ihanan huomaavaisia koiraa kohtaan, ja check-inin jälkeen työntekijät kehoittivat että toisimme koiran vasta hieman myöhemmin, että sen tarvitsi olla häkissä mahdollisimman lyhyt aika. Tuntia ennen koneen lähtöä Noita siirtyi lentoboksiin ja lähti omaa matkaansa ja viitisen tuntia myöhemmin saimme hänet takaisin Milanossa. Noita oli iloinen meidät nähdessään, mutta ilmeisesti kaikki oli mennyt hyvin ja lentoboksiin mentiin yhä iloisesti. Noudimme lentokentältä vuokra-auton (koira ei muuten maksanut mitään ekstraa!) ja matkasimme tunnin ensimmäiseen majapaikkaamme.

Ihanat kuvituskuvat Sveitsin Alpeilta

Seuraavana aamuna suuntasimme ASCA paimennuskisoihin! Olin käynyt kaksi vuotta sitten ilman koiraa lomamatkan aikana kurkkaamassa tässä samassa paikassa kisoja, ja oli mukavaa mennä nyt koiran kanssa. Paikalla oli paljon edelliskerrasta tuttuja naamoja, ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi uudestaan. Oli mahtavaa nähdä livenä koiria, jotka tiesin vain sukutauluina sekä ihmisiä, joiden facebook-kaveri olen ollut vuosia, mutta nyt pystyi yhdistämään naamat nimiin. Mikään ei korvaa naamatusten verkostoitumista muiden maiden aussieharrastajien ja kasvattajien kanssa, ja on aina kiinnostava nähdä muiden maiden kasvatustyötä ja koiria. Kuljenkin aina tällaisissa tapahtumissa silmät auki, jos löytäisin kiinnostavia koiria ja linjoja joita voisin hyödyntää myös omassa kasvatustyössäni.

Noita oli ilmoitettu kisaamaan lampaille ja ankoille, naudat päätimme jättää tällä kertaa välistä, koska kaksi vuotta sitten ne olivat aika villejä ja haastavia, enkä halunnut ottaa pienintäkään loukkaantumisriskiä ennen tärkeää EM-kisaa. Kaikki ratamme menivät hyvin, saimme kaikista neljästä hyväksytyn tuloksen ja voitimme radat hyvillä pisteillä. Pääasia oli, että Noidalla oli hyvä fiilis ja se työskenteli innokkaasti ja halukkaasti, sillä Noitaa välillä stressaa kisatilanne ja se saattaa alkaa sijaistoimintona syömään ruohoa tai yleisesti ottaen olla hieman tahmea. Nyt ilokseni se oli todella rento, innokas ja jopa hieman yli-innokas ja korvat eivät olleet ihan yhtä hyvin asetettu päähän kuin normaalisti. Tämä oli kuitenkin juuri sellainen asenne, mitä toivoin ja hyvän fiiliksen kisat luomaan onnistunut pohja ensi viikonlopulle! Noita oli lopulta myös 2 x High In Trial eli sai kisan parhaat pisteet molemmissa kisoissa kaikista osallistujista.

ASCA kisojen jälkeen suuntasimme auton nokan pohjoiseen, ja ajoimme maanantaina Sveitsin Alppien läpi Itävaltaan. Ajomatka oli upea, ja pysähdyimme pariin otteeseen ihastelemaan vuoria ja maisemia ja ottamaan kuvia. Määränpäämme oli Sveitsin ja Itävallan rajalla oleva Feldkirch, jossa asusti uros jota olin alustavasti suunnitellut seuraavan pentueemme isäksi. Halusin kuitenkin nähdä sen livenä ennen varmaa päätöstä käyttää sitä kasvatustyössäni, ja tämä kisareissu toi meidät sopivasti ajomatkan päähän. Vietimme kaksi yötä Itävallassa tutustumassa urokseen sekä tutkimassa lähialueita kuten Liechtensteinia. Onneksemme uros oli juuri sellainen, kuin olin toivonut ja saimme siitä paljon kuvia ja videoita joita näyttää pennuista kiinnostuneille. On myös hienoa pystyä kasvattajana itse kertomaan uroksesta oman kokemuksen pohjalta, eikä vain uroksen omistajan kautta.

Keskiviikkona suuntasimme auton taas etelään päin ja lähdimme ajamaan 8 tunnin matkan Toscanaan Bibbonaan, missä EM-kisat pidettiin. Torstaina oli kilpailun avaus ja ilmoittautuminen. Valitettavasti avajaisseremonia supistui huomattavasti sateisen ja huonon sään vuoksi, mutta onneksi viikonlopulle ei sentään luvattu yhtä kurjaa keliä. Arvoimme avajaisissa suoritusvuorot, sillä puolet koirakoista kisasi karsintaradan perjantaina ja puolet lauantaina. Paikalla oli 31 koirakkoa yhdeksästä eri maasta. Kaikki Suomen koirakot kisaisivat lauantain karsintapäivänä vasta, Noita numerolla 26 eli lauantaina vähän yli puolivälissä, mikä oli aivan ideaali lähtönumero. Kateeksi ei käynyt perjantain muutamaa ensimmäistä koirakkoa... Perjantaina tutustuimme kaikki yhdessä rataan, joka tuntui kohtuullisen helpolta, tai ainakaan mitään kovin eksoottisia tehtäviä siellä ei ollut. Perinteisessä paimennuksessa tuomarit suunnittelevat radat joka kisoihin, ja niissä pitää olla tietyt tehtävät aina mukana, mutta siellä on paljon tilaa tehdä tehtävistä tuomarin vision mukaiset, ja ratojen taso, tehtävät ja tehtävien tekokriteerit voivat vaihdella melkoisesti. Kisapelto/alueet sekä lampaat tuovat toki vielä ihan omat elementit ratoihin. Rata voisi olla hyvinkin helpon kuuloinen, mutta lampaat saattavat tehdä siitä hyvin haastavan, tai toisin päin.

Kauhulla seurasimme perjantain karsintoja, joissa yksikään koirakko ei saanut rataa tehtyä loppuun asti. Vain yksi koirakko kuudestatoista edes pääsi viimeiselle tehtävälle saakka, ja suurin osa keskeytyi jo ensimmäisen tai toisen tehtävän kohdalla. Lampaat olivat äärimmäisen haastavia, ja jos suoritus ei keskeytynyt lampaiden karkaamisen vuoksi, se keskeytyi suoritusajan loppuessa kesken radan. Rataa suunnitellessa tuomarit - jotka eivät ole varmasti tienneet millaiset lampaat ovat ja miten koepelto toimii - olivat tehneet ottohäkistä hyvin haastavan, ja monella lampaat karkasivat ympärillä oleviin pusikkoihin tai koittivat hypätä aidan läpi varikkolampaiden luokse, jotka ne näkivät koko ajan hyvin ja jonne luonnollisesti halusivat takaisin.

Onneksi ennätimme katsoa paljon suorituksia perjantaina ja lauantaina ennen omaa rataamme, ja taktiikka oli saada lampaat mahdollisimman kauas ottohäkistä ja tarvittaessa jättää tehtäviä tekemättä, jotta emme hermostuttaisi lampaita liikaa. Taktiikka oli, että koitetaan päästä radalla mahdollisimman pitkälle, kunnes aika loppuisi. Tällöin pitäisi olla hyvä mahdollisuus päästä finaaliin, kunhan ei tulisi keskeytystä. Meillä on onneksi paljon kokemusta erilaisilla lampailla sekä eri eläinlajeilla paimentamisesta, ja vaikka näitä lampaita ei voinut kuljettaa ihmisen kanssa, osasimme muokata omaa tekemistämme. Tämä koitui monen kisaajan kohtaloksi, he yrittivät kerta toisensa jälkeen kuljettaa lampaita ihmisvetoisesti, eikä tämä yksinkertaisesti ollut mahdollista, kun lampaat väistivät ihmistä enemmän kuin koiraa. Noita teki omaa, rauhallista työtään pitäen sopivan etäisyyden eläimiin ja olemalla hyvin tottelevainen ja kuuliainen. Tämä oli etenkin tärkeää tarkkuutta vaativissa tehtävissä. Koirat, jotka tekivät mitä halusivat eivätkä kuunnelleet ohjaajiaan yleensä aiheuttivat lopulta eläinten hermostumisen ja karkaamisen. Toki meidän lampaamme yrittivät monta kertaa karkuun radan aikana, mutta Noita sai joka kerta otettua niistä taas koppia. 

Kun pääsimme loppuhäkille, odottelin vain, että aika olisi täynnä. Mitään mahdollisuutta saada niitä häkkiin ei ollut. Olimme kaikkein nopein suoritus, ja kukaan muu ei kerennyt edes yrittää loppuhäkkiin lampaiden laittoa. En ole vieläkään ihan varma, miten olimme niin tehokkaita… Avustin kuitenkin Noitaa aika paljon tehtävissä ja jätin pari tehtävää minimaalisen yrittämisen jälkeen kesken minimoidakseni riskin karkuuttaa eläimet. Kun tuomarit huusivat vihdoin ”TIME” tuli pari kyyneltä, koska olin niin huojentunut, että selvisimme radasta kunnialla ja niin ylpeä miten hienosti koirani teki töitä. Jälkikäteen oli ihanaa katsoa livestream-rata, ja kuulla miten selostajat ihastelivat työtämme ja saada viestejä ihmisiltä, jotka olivat jännityksellä seuranneet livestreamista kilpailuja!

Seuraavana päivänä oli vuorossa finaalirata, jonne vedimme toiseksi viimeisen suoritusvuoron, taas kävi tuuri tämän kanssa. Rata oli selvästi paremmin suunniteltu, tuomarit olivat osanneet kahden karsintapäivän perusteella tehdä huomattavasti paremmin suoritettavissa olevan radan eläimet huomioon ottaen. Rata oli kohtuullisen helppo, mutta eläimet olivat ehkä joka vielä haastavammat nyt kun olivat kolmantena kisapäivänä jo väsyneet ja kyllästyneet. Ne haastoivat koiria paljon enemmän, ja näimme useita hurjan näköisiä hetkiä kun lampaat puskivat koiria ilmaan ja juoksivat yksinkertaisesti koirien läpi karkuun. Tämä olisi meille pahempi haaste kuin karkaavat ja vauhdikkaat lampaat, joiden kanssa Noita on yleensä parhaimmillaan.

Rata alkoi hyvin, mutta koko viikonlopun pilvien takana ollut aurinko alkoi paistaa meidän vuorolla ja hiki virtasi selkää alas. Noita oli selvästi myös väsyneempi kuin eilen, ja jatkuvasti haastavat eläimet aiheutuivat sille stressiä, joka purkautui ruohonsyöntinä. Koitin mahdollisimman paljon kannustaa sitä ja se juoksi joka suuntaan hajaantuvaa laumaa takaisin niin monta kertaa, että radan loppupuolella se oli ihan poikki. Silta aiheutti meille haastetta, mutta monet tehtävät menivät upeasti. Laumamme koitti jatkuvasti hajaantua useaan eri suuntaan, ja ne eivät enää väistäneet koiraa oikein ollenkaan. Jouduin monta kertaa mennä auttamaan Noitaa, kun lampaat yksinkertaisesti eivät väistäneet sitä, ja Noita sai väistellä puskevia lampaita lukuisia kertoja. Yksi normaali heikkoutemme on, että jos lampaat karkaavat, Noita käy joskus turhan tiukalla kaarella vähän kylkitaklauksella juoksemassa lampaiden ympäri, mutta nyt se oli pelastuksemme, koska sillä lampaat onneksi kääntyivät. Monet enemmän etäisyyttä pitävät koirat eivät olleet yhtään vakuuttavia, ja lampaat vain jatkoivat menoa koirien läpi. Ei ole yhtään liioiteltu sanoa, että taistelimme radan läpi ja minä ja koirani annoimme kyllä kaikkemme. Loppuhäkillä näin Noidasta, että se oli aivan loppu joten käskin sen odottaa toisella puolella häkkiä ja itse juoksin lampaiden ympärillä kaaria että saimme loppuhäkin tehtyä.

Mieleni oli maassa radan jälkeen, sillä tuntui että olimme olleet paljon huonompia kuin eilen ja koiraraukkani oli saanut lampailta ikävää kyytiä, muun muassa useita puskuja. Onneksi Noita on monessa liemessä keitetty eläinten kanssa ja se näytti olevan kaikin puolin hyvässä kunnossa ja iloisesti leikki kanssani radan jälkeen. Ajattelin kuitenkin, että meidän suorituksella tuskin pääsisi kovin korkealle. Palkintojenjaossa jännityksellä odotimme, kun sijoja ilmoitettiin kympistä ylöspäin. Kun meidät lopulta ilmoitettiin toiseksi, itkuhan siinä tuli. Suomen joukkue myös kutsuttiin ykköspallille, mutta viikkoa myöhemmin kisajärjestäjät ilmoittivat, että olivat tehneet joukkuepistelaskussa virheen ja Ranska oli sen voittaja, Suomi sijoittui hopealle. Oli hurja ajatella jälkikäteen, että melkein en lähtenyt koko kilpailuun koska ajattelin että nolaisimme vain itsemme ja että emme ole läheskään tarpeeksi hyviä tämän tasoiseen kisaan. Noita ei missään nimessä ole täydellinen kisakoira, mutta se on kuuliainen, rauhallinen ja varma suorittaja ja minulla on selvästi riittävästi taistelutahtoa ja olemme hyvä tiimi yhdessä. Kiitos vielä kaikille, jotka kommentoivat ratojamme minulle ja lähettivät tsemppiviestejä ja onnitteluja.

Kaiken kaikkiaan meidän osaltamme kisat olivat onnistuneet, mutta samalla oli surullista, että miten meidät kisaajat oli asetettu tällaiseen asemaan kisaeläinten kanssa. Niitä ei ollut totutettu kunnolla paimenkoiriin, varsinkaan muun rotuisiin koiriin kuin bordercollieihin. Kisoissa nähtiin paljon rumia tilanteita, mitä paimennuskisoissa ei pitäisi nähdä, ja tämä oli minusta pääosin lampaiden, kisa-areenan ja ratasuunnittelun ongelma. Toki muutamia koirakoita oli paikalla, jotka selvästi eivät tasoltaan tänne kuuluneet. Eläinsuojelun ja hyvän eläintenpidon osalta kisat eivät olisi missään nimessä täyttäneet suomalaisen eläintenpidon standardeja. Toivon, että joku vuosi ko. kisat pidettäisi Suomessa, jossa voisimme taata kisaajille ja lampaille reilut olosuhteet turvallisessa kisa-areenassa ja lampaat, joita voisi paimentaa perinteisen paimennuksen säännöissäkin mainitulla tyylillä ja näyttää maailmalle kuinka tällainen tapahtuma voidaan järjestää eläimille mahdollisimman stressivapaasti ja ohjaajille reilusti. Kyllä taas osaan arvostaa suomalaista paimennuskulttuuria ja eläintenpitoa ihan eri silmin!

Kotimatka sujui yhtä hyvin kuin menomatka, ja näin 10 päivän mittainen Italian seikkailu tuli päätökseensä. Jos joku miettii, mitä tämmöinen lysti maksaa, tässä vähän osviittaa: Minun lennot 311e, koiran lento 240e, auton vuokraus 420e (5 päivää), kisamaksu 180e, majoitus kisojen ajan 250e eli yhteensä noin 1400e. Kennelliitto tuki kisamatkaa 500e avustuksella, ja aussieyhdistys lupasi tukea 300e. Kiitos siis yhdistykselle sponsoroinnista, noin puolet kisamatkasta katettiin siis omasta pussista. Toki hintalappu ei huomioi kaikkea herkullista ravintolaruokaa jota syötiin tai bensaa jolla kuljettiin, mutta sitä rahaa olisi kotonakin kulunut! Ennen matkaa haettiin parit öttiäisten häätölääkitykset ja Italian päässä ei maksettu mitään ekinokokki-matolääkkeen merkinnästä passiin.

(tämä kirjoitus on julkaistu 3/24 verkko-Aussieuutisissa, mutta talteen myös tänne että ei muisto häviä)

Lisää kuvia paimennuskisoista (kaikki kuvat Maiju Livio)

Itävaltalaiset matkatuliaiset masussa

Nyt tiedetään varmasti, ettei lähdetty Itävallasta tyhjin käsin kotiin, vaan tuotiin masutuliaisia!

Kuva Anne Barck

Maanantaina käytiin ultrassa katsomassa, oliko reissu onnistunut vai ei. Vaikea oli arvioida Wiccan käytöstä, suurta muutosta en ollut huomannut, enkä viime kerrallakaan huomannut. Ei ruokahaluttomuutta, ei oksentelua eikä muutakaan ihmeellistä. Ehkä vain lievää närästystä syömisen jälkeen ja tällä viikolla nappulat ovat kadonneet kiposta aavistuksen normaalia hitaammin.

Eläinlääkäri kokeili ensin vähän Wiccan mahaa, eikä ainakaan tuntenut mitään pentuihin viittaavaa. Seuraavaksi mentiin ultrahuoneeseen, ja pienellä pakokauhulla seurasin ultran näyttöä eikä siellä alkuun pentuja oikein näkynyt. Sen verran on kuitenkin tiineysultrassa käyty, että kyllä minäkin sikiöt sieltä tunnistan. Onneksi lopulta bongattiin yksi, ja ehkä toinen. Kun lääkärin arvio oli 1-2, ei siinä kauheasti tuntunut olevan ilon aihetta. Lähdettiin kotiin mieli synkkänä, ajatukset imeytyvissä sikiöissä tai ainokaisessa pennussa ja keisarinleikkauksissa...

Päätin kuitenkin, että oman mielenrauhan takia voitaisiin käydä perjantaina eri paikassa kurkkaamassa uudestaan masua, varmistamaan että pennut olivat vielä kyydissä ja jos sieltä löytyisi jokunen pentu enemmän. Onneksi mentiin, sillä pennut erottuivat nyt tokalla kerralla huomattavasti selvemmin ja sykkeetkin jo näkyivät, kaikki näyttivät oikein hyviltä ja eläinlääkäri laski 4 pentua, joka oli jo paljon mieltä piristävämpi lukumäärä!

Käydään vielä kuun lopussa ottamassa toinen herpes-rokote ja samalla tiineysröntgen, josta sitten saadaan paljon varmempi arvio määrästä. Joka tapauksessa tiine on ja hyvin suurella todennäköisyydellä meillä on kuukauden kuluttua pentulaatikossa tuhinaa <3

Finnairin plussapisteiden keräilyä; pennunhakua ja astutusreissuja

Pariin vuoteen en ole reissannut Viroa pidemmälle, mutta nyt tämän kesään/alkukesän aikana sitten senkin edestä. Ensin oltiin koirattomalla reissulla Portugalissa pääsiäinen, sitten kahdesti Itävaltaan 2,5 viikon sisällä ja yksi työreissu Ruotsiin...

Wicca aloitti juoksunsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun tulin Itävallasta pennunhakureissulta kotiin, tottakai. Hain Taikan kasvattajalta uuden pennun sijoitukseen, hurmaava musta narttu sai kutsumanimekseen Sysin, ja se muutti Tiian ja Pikin luokse Espooseen. Samalla matkalla mukaan tarttui yksi pentueen pojista, jonka vähän kuin vahingossa kauppasin yhdelle suomalaiselle aussieharrastajalle... Pennut lensivät ruumassa yhteisessä häkissä ilman ongelmia, ja sain luovuttaa eteenpäin kaksi reipasta ja rohkeaa koiranalkua.

Sysi on viralliselta nimeltään Ruff'n' Tuff Black Betty ja sen on Taikan puolisisko samasta emästä. Isä on Puolassa asuva Jamiro, jota olen pitkään ihastellut netin välityksellä. Jamiron isä on nimittäin upea Certik, jonka tapasin useampaan otteeseen Yhdysvalloissa 2010, ja jonka jälkikasvua olen etsinyt pitkään osaksi jalostusohjelmaani. Sysin ja Taikan emä Nox on aina ollut todella vaikuttava koira, ja harmitus on ollut suurta kun Taika todettiin viime kuussa käytännössä steriiliksi (tästä tulossa oma postaus). Halusin koittaa toisen kerran saada jotain Noxista itselleni, ja tätä pentuetta ollaan odoteltu puolitoista vuotta jo. Narttuja syntyi vain yksi, ja onnekseni kasvattaja Alex lupasi ainokaisen meille! Nyt vain sormet ristiin että Sysistä kasvaa terve ja hyväpäinen koira, jolla on toimivat munasarjat!

Sysi 9 viikkoa - kuva Anne Barck

Sysi ja "isoveli" Piki. Aika samaa sarjaa ovat! Kuva Anne Barck

Wiccan juoksuja olen odotellut toiveikkaana jo huhtikuusta asti, ja tuskanhiki otsalla viikot vierivät ja toukokuukin meni eikä juoksuja näkynyt. Jännitystä lisää toi soppaan se, että aloitin toukokuussa täyspäivätyön, ja miten irtoaisin siitä astutusreissulle ulkomaille. Wicca aloitti vihdoin juoksunsa maanantaina 3.6 ja käytiin seuraavan viikon maanantaina ottamassa ekat progesteroniarvot. Ne olivat jo hyvässä nousussa, ja suunnitelma lähteä viikonlopuksi reissuun saattaisi olla liian myöhäinen jo. Joten ei muuta kuin kiireellä varailemaan lentoja keskiviikolle. Puolivitsillä heitin Wiccan pennun Leian omistajalle Annelle, että haluisko hän lähteä matkalle seuraneidiksi, ja ilokseni Anne oli yllytyshullu ja pian meille oli varattu kaksi paikkaa ja kahdelle koiralle ruumapaikka samassa häkissä. Oli huojentavaa tietää, että Wiccalla oli matkaseuraa, jospa uusi tilanne olisi hieman vähemmän stressaava kaverin kanssa.

Minun viikko taas ei ollut lähimainkaan stressivapaa. Ensin kauhealla kiireellä varattiin lentoliput, sitten selvisi että paluulennolle ei mahtunut koiria, joten piti perua lippuja, varailla uusia, soitella sinne sun tänne, varata Wienistä etukäteen eläinlääkäriaikaa heisimatolääkkeelle, järjestellä kyytejä lentokentälle, käydä ottamassa vielä yhdet proget keskiviikkona, käydä töissä, kouluttaa paimennusta ja selvitellä miten ihmessä organisoidaan itse astutus, sillä uroksen omistaja oli tietenkin juuri astutusajankohtana Islannissa lomalla ja Linus hoidossa. Onneksi hän oli tosi auttavainen, saimme yöpyä hänen tyhjässä asunnossa, yksi ystävä toi Linuksen meille sinne, toinen kuskasi meidät lentokentältä ja Taikan kasvattaja kuskasi lentokentälle takaisin.

Wicca, kuva Anne Barck

Wiccan proge oli maanantaina 2,2 ja keskiviikkona 5,1 eli ke-la reissun olisi pitänyt olla varsin loistava ajankohta astutukselle. Wiccahan oli viimeksi aika tarkka siitä, ettei antanut Rangon astua itseään yhtään etuajassa, ja vähän jännitti että antaisiko kokemattoman Linuksen astua ollenkaan, jos sen otteet eivät olisi yhtä itsevarmat kuin Rangon olivat. Joka tapauksessa asiaa ei auttanut murehtia liikaa etukäteen, vaan lähdettiin matkaan keskiviikkoiltapäivänä.

Lento meni kaikin puolin hyvin, vaikka oli kerennyt stressata ihan kauheasti olisiko meidän lentoboksi lentokenttävirkailijoiden mielestä riittävän tilava kahdelle koiralle. Ketään ei tuntunut erityisesti kiinnostavan koirat tai niiden häkki, ottivat sen vain turvatarkastukseen sen enempää katsomatta. Lento meni hyvin, ja koirat saatiin pienen odottelun jälkeen Wienin kentällä. Wicca ja Leia olivat oikein iloisia, kun pääsivät häkistä ulos, ja Wienissä meitä odotti tuskaisen helteinen sää. Linuksen omistajan Julian ystävä Katja, aussieharrastaja myös, haki meidät kentältä ja vei Julian asunnolle. Asunto sijaitsi lyhyen metromatkan päässä keskustasta, vilkkaalla kerrostaloalueella. Linus tuli meille myös samalla, ja onneksemme Katja ehdotti, että voitaisiin hänen autollaan lähteä hieman kauempana olevaan metsään kävelylle, koska kävelymatkan päässä ei ollut mitään järkeviä koiranulkoilutuspaikkoja, puhumattakaan rauhallisesta paikasta jossa voisi antaa Wiccan ja Linuksen tutustua toisiinsa...

Ihanat matkakoiramme Leia ja Wicca, kuva Anne Barck

Ensimmäiset treffit eivät vielä tuottaneet muuta kuin Wiccalta hammasta ja meille ihmisille hilpeyttä kun katseltiin Linuksen lemmenkipeitä yrityksiä liehitellä Wiccaa. Vähän hei leikkivät, mutta selvää oli ettei tänään ollut vielä sopiva päivä. Tyydyttiin sitten vain vähän ulkoilemaan koirien kanssa, ja Julialla pidettiin Wiccaa ja Linusta pääasiassa eri huoneissa, koska sisällä Wicca oli vielä kiukkuisempi Linusta kohtaan, ja Linus puolestaan ei ollut helposti periksiantavaa tyyppiä. Yö oli varsin tuskainen hirveän kuumassa asunnossa levottomien koirien kanssa, ja montaa tuntia en itse ainakaan nukkunut. Seuraava päivä kulutettiin Annen kanssa kaupunkia kierrellessä Wiccan ja Leian kanssa, ja Annen kuvaillessa eri lokaatioissa kaupunkikuvia koirien kanssa.

Illalla Katja kuskasi meidät maaseudulle kunnon lenkille, ja annettiin Linuksen ja Wiccan taas olla kahdestaan myös. Nyt näytti jo lupaavammalta, mutta vieläkään Wicca ei päästänyt Linusta selkään asti, vaikka Linuksella oli kovaa yritystä. Käytiin sitten porukalla tunnin lenkki ihanassa pelto-ja metsämaisemassa, ja Anne otii kuvia koirista. Lenkin lopussa jäin vielä hetkeksi Linuksen ja Wiccan kanssa kahdestaan kun Anne ja Katja veivät koiransa autoon ja miltein heti sen jälkeen olivat koirat nalkissa ja ensimmäinen astutus oli onnistunut!

Pariskunta <3 Kuva Anne Barck

Seuraava yö oli jo paljon rauhallisempi, ja lämpötilakin oli hieman onneksemme laskenut, ja saatiin vähän paremmin nukuttua. Perjantai vietettiin kuljeskellen aivan ihanassa puistossa kaupungin liepeillä katsellen kukkia ja koiria kuvaillen. Keli oli jälleen kuuma, mutta pystyteltiin pitkälti varjossa ja löydettiin kiva ravintola, jossa oli tehokas ilmastointi ja joka oli erittäin koiraystävällinen. Illalla Taikan kasvattaja Alex haki meidät hänen luokseen pieneen kylään hieman alle tunnin päässä Wienistä. Hänellä on aivan hurmaava omakotitalo keskellä idyllisiä peltoja, korkeat muurit talon pihan ympärillä ja vietettiin todella mukava ilta hänen luonaan 9 koiran juostessa pihalla sulassa sovussa. Täällä saatiin sitten toinen onnistunut astuminen illalla, ja kolmas seuraavana aamuna.

Käytiin aamulla vielä yhteisellä lenkillä valtavan aussielaumamme kanssa, ja sitten Alex vei minut ja koirat lentokentälle, josta lähdimme aamupäivän lennolla kotia kohti. Anne jäi vielä Wieniin Linuksen kanssa, sillä hänellä oli iltalento buukattuna. Linuksen omistaja tuli takaisin kotiin puolestaan lauantaiyönä... Selvittiin ongelmitta kotiin koirien kanssa, jälleen ketään ei kiinnostanut koirat, niiden boksi tai paperit, ja Suomessa meitä odotti ihana viileä keli ja oma sänky, jonne kaaduin heti kolmen tunnin päiväunille. Kaikin puolin meillä oli mahtava reissu, mutta aivan älyttömän raskas ja stressaava. Onneksi selvittiin kunnialla ja astutukset onnistuivat, nyt vaan jännitetään mitä ultra näyttää ensi viikon maanantaina 8.7!

Anne otti ison kasan toinen toistaan ihanampaa kuvaa reissustamme, tässä parhaita paloja:

Kun kaikki ei (taaskaan) mene miten suunniteltiin...

Kuten meitä seuraavat tietävät, ei pentusuunnitelmat taaskaan onnistuneet Viivin kanssa. Jouluaattoa edeltävä reissu Kannukseen upean Pizun luokse päätyi karvaaseen pettymykseen, kun ultra näytti äärimmäisen onnistuneen reissun jälkeen tyhjää. Tämä oli jo toinen kerta kun Viivi astutettiin eikä saatu pentuja aikaiseksi... Nyt on sitten 9 kk aikaa miettiä, että koitetaanko Viivin kanssa vielä vai ei. Harmitus on suuri, etenkin kun ajattelen että juuri nyt me vahdittaisiin Viivin lämpöjä ja valmistuttaisiin synnytykseen. Tunnen pienen kateuden piston sydämessäni kun kaikilla tutuilla aussiekasvattajilla on pentuja tai tiineeksi ultrattuja narttuja. Onneksi on kuitenkin Wicca ja Wiccan pentusuunnitelmat, joita odottaa.

Ei tämä kasvatus ole kyllä helppoa hommaa, kuten kaikki tutut kasvattajat varmasti tietävät. Itävallasta tuotu sijoitusnarttu Rudi (Steinhoegl's Taika) ei täyttänyt jalostusnartun luonnekriteereitä, ja päätettiin sen haltijan Rian kanssa että se siirtyy Rialle. Rudi sterkattiin viime viikolla. Sitten on mun hieno bc-tirriäinen Taika, joka täyttää 3 vuotta ensi kuussa eikä ole vielä tehnyt ekoja juoksuja. Viivi on jäänyt kahdesti tyhjäksi, Wicca kerran. Laskin juuri, että ultra on näyttänyt 50% kerroista tyhjää ja 50% kerroista pentuja. Toki otanta on vain kuusi, mutta hieman masentava luku se silti on... 

Onneksi on Maaru ja Maarun hienot pojat! Maaru asuu meillä, ja alkaa vihdoin tuntua omalta koiralta. Tänne se tuntuu nyt jäävän, treenaillaan aksaa ja paimennusta, Melissa on kisannut sille agilitysta kaksi luvaa ja keväälle olisi suunnitteilla lisää paimennuskisoja. Maarun lapset ovat tulta ja tappuraa, aivan järjettömän hienoja ja sopivasti hulluja. Kovasti suunnittelen jo Maarun seuraavia pentuja, mutta ehkä pitää vielä malttaa ainakin vuosi tai kaksi, että nämä ekat kerkeävät kasvaa ja näkee, minkälaisia niistä tulee ja kaikki kerkeävät käydä terveystutkimuksissa. Mutta eipä se estä onneksi alustavien suunnitelmien tekoa. 

Kevät tulee kulumaan Wiccan juoksuja odotellessa. Kaikki suunnitelmat on tehty, terveystutkimukset on valmiit ja nyt vain tapetaan aikaa ja koitetaan saada Wiccalle muutamat puuttuvat kisatulokset ennen mammalomalle jäämistä. Toiveena olisi ainakin PAIM2-titteli ja ekat sertit agilityn 3-luokasta. Kevät keskityn kisaamaan Wiccan kanssa ja Taika saa keskittyä treenaamaan. Kovasti mietitään jo Wiccan tulevan pentueen nimiteemaa, työnimiä, oman pennun nimeä... Vähän kerkesin huolestua, että riittääköhän Wiccan pennuille hyviä ottajia tämän kesän ennätyksellisessä työ-ja harrastupentujen sumassa, mutta näyttäisi sitä kiinnostusta olevan. Parasta on, kun edellisten pentueiden omistajat haluavat Wiccan pennun, se on mulle paras luottamuksen ääni kun kasvatinomistajat ottavat jo tokan tai kolmannen kasvatin!

Pari viikkoa sitten pidettiin kasvattien treenipäivä Tuusulassa Agiliitäjät-hallissa! Paikalla oli paljon kasvatteja kaikista pentueista, ja treenattiin tokoa, rallytokoa ja agilitya. Oli ihanaa nähdä miltein kaikki disney-pennut (5/6) ja avaruus-pennut (4/5)! Muutama Kriminaali oli myös paikalla. Oheessa pari kuvaa meidän treeneistä.

Kuvia pentujen treeneistä otti Laura Oinas! Lisää kuvia TÄÄLLÄ

Maaliskuussa jatketaan viikottaisia pentutreenejä Avaruus-pentujen kanssa ja käydään katsomassa lampaita Seutulassa. Lisäksi suunnitteilla on treffata huhtikuussa koko Kriminaali-pentueen voimin ja treenata agilitya ja paimennusta. Eiköhän järkätä tälle keväälle vielä joku yhteistreenipäivä myös, joten kasvateistani ja Wiccan pennuista kiinnostuneille on paljon mahdollisuuksia päästä näkemään näitä livenä. Lisäksi moni kisaa ahkerasti agilitya pk-seudulla, ja ainakin huhtikuun ASCA-kisoihin ollaan tulossa toivon mukaan suurella kokoonpanolla! Vaikka talvi on ihana aika vuodesta, niin joka vuosi odotetaan kevättä ja kesää, jotka on täynnä kaikkea siistiä ja jännittävää!

Avaruus.pentujen paimennuksesta otti kuvia Lotta Franck - kiitos hienoista paimennuskuvista Lotta!

Kuinka johonkin lajiin hurahdetaan

(julkaistaan nyt tämä viime syksystä asti luonnoksissa roikkunut kirjoitus epätoivoisessa yrityksessä hengittää vähän elämää takaisin tähän blogiin...)

Tiedän useamman aktiivisen koiraharrastajan, jotka ovat hävinneet yllättäen agility-ja tokokentiltä, ja vaihtaneet siistit sisähallit kuraisiin paimennuslaitumiin. Aina välillä kuulee, että he ovat kisanneet joissain kummallisissa paimennuskisoissa tai muuttaneet ulkomaille työskentelemään tiloille koiriensa kanssa. Olen ihmetellyt, kuka vaihtaisi agilityn paimennukseen? Adrenaliinintäyteisen, vauhdikkaan kilpalajin monimutkaiseen ja kalliiseen lampaiden perässä juoksemiseen. Kuitenkin olen löytänyt itseni samasta hulluudesta, kesä ja alkusyksynä vietin huomattavan paljon enemmän aikaa lammaslaitumella ja paimennuskisoissa kuin agilitykentällä.

Kaikki lähti liikkeelle viime kesän alun rahapulasta. Halusin päästä treenaamaan paimennusta kesällä, mutta ylimääräistä rahaa ei ollut. Sen sijaan ylimääräistä aikaa oli, sillä olin kesän vain osa-aikaisessa työssä. Kysyin sitten Primal Sense Farmin omistajalta Kristiinalta, voisiko eläintenhoitoapua vaihtaa paimennustreeneihin. Pukkilassa oli kuulemma pula eläintenhoitajista, joten sovittiin että käyn pari kertaa viikossa siellä hoitamassa lampaita ja hevosia, ja sen lisäksi välillä asua heillä että he pääsevät pariksi päiväksi mökkeilemään tai kotoa pois. Sain houkuteltua Melissan mukaan hulluuteen, ja yhdessä rampattiin sitten tunnin matkan päässä olevassa Pukkilassa kesä-ja heinäkuu. Tämmöiselle vanhalle heppatytölle bonuksena oli se, että neljää hevosta sai hoitaa ja ratsastaa niin paljon, kuin sielu sieti. Paahteinen, ihana hellekesä kului siis lantaa lapioiden, heinäsäkkejä täytellen, vettä vieden, ratsastaen ja paimentaen. Päästiin koirien kanssa lampaille paljon itsenäisesti treenaamaan, joka oli ihanaa ja opettavaista. Tilanteet oli pakko hallita itse, ja pääsin käyttämään koiriani säännöllisesti ei vain paimennustreeneissä, vaan ihan aidoissa työtilanteissa.

Elokuussa Kristiina kysyi, että kiinnostaisiko mua alkaa vetämään PSF:lla myös paimennustreenejä. Hetken mietin että osaanko oikeasti itse tarpeeksi, että kehtaisin neuvoa muita, etenkin kun suurin osa treeneissä käyvistä on muunrotuisia kuin mistä itselläni on kokemusta. Onneksi suostuin kuitenkin, ja elokuussa ja etenkin syyskuussa koulutin todella paljon, etenkin Vantaan Seutulassa. Kouluttaminen on ollut mahtava kokemus, josta olen nauttinut todella paljon. On tuntunut, että minulla on oikeasti antaa hyviä neuvoja ja vinkkejä ihmisille, ja minä myös olen oppinut todella paljon paimennuksesta lisää, jota olen sitten voinut hyödyntää omien koirieni treenaamisessa. Etenkin loppukesän ajatukset ovat pyörineet tiiviisti paimennusen ympärillä, 4-5 koulutuspäivää viikossa, omien koirien treenit ja siihen päälle paimennus on pyörinyt ajatuksissani lähes heräämisestä nukahtamiseen. Paljoa ei olle muita lajeja maltettu edes treenata!

Wicca ankoilla, kuva Teemu Rissanen

Treenaamisen lisäksi ollaan toki myös kisattu kesän ja syksyn aikana. Elokuun alussa oli Viitasaarella ASCA-paimennuskisat, jonne olin ilmoittanut Wiccan ja Taikan lampaille ja ankoille. Vietettiin hieno viikonloppu hyvässä seurassa, ja tehtiin paljon hyviä tuloksia! Wiccan kanssa tehtiin kaksi ankkarataa started-luokasta, molemmat menivät läpi ja Wicca sai started-tittelin ankoilta eli STDd. Wicca teki myös kaksi lammasrataa open-luokasta, josta toisesta saatiin hyväksytty tulos ja eka legi OTDs-titteliin. Lampaat olivat aika haastavia, paljon lennokkaampia kuin millä ollaan totuttu treenaamaan. Wiccalla ei ihan riittänyt poispäinajon osaaminen, ensi kesänä sitten koitetaan saada titteli tehtyä loppuun! Taika puolestaan teki kaksi tosi hyvää lammasrataa open-luokasta ja sai tittelin OTDs. Taika oli kyllä todella hyvä haastavilla lampailla, hallitsi niitä hyvin ja vaikkei yksikään rata ollut täydellinen ja vauhtia oli välillä aika hirmuisesti liikaa, niin kyllä huomasi että Taikalla on todella hyvä luontainen eläinten luku-ja hallintataito. Taika näki myös ankkoja ekan kerran elämässään ankkaradalla, ja saatiin kahdesta yrityksestä yksi rata hyväksytysti läpi ja eka legi started ankoille.

Taika paimentaa, kuva Tiia Hämäläinen

FCI perinteisen paimennuksen kisoja ollaan kisattu kolmen kisan verran, ensimmäinen oli heti maanantaina ASCA-viikonlopun jälkeen. Silmät ristissä ja paimennuskrapulassa ajoin aamulla Somerolle, ja paljoa ei jaksanut jännittää Wiccan ja Taikan 1-luokan kisoja. Molemmat toimivat todella hyvin ja rauhallisesti (jopa Taika!) ja saivat PAIM1-tittelin arvosanalla ERI ja 63 pisteellä. Koska koirat saivat tasapisteet, radan aika ratkaisi Taikan voittajaksi 3 sekunnin aikaerolla Wiccaan! Tokat kisat olivat myös Somerolla syyskuun alussa Maarun kanssa. Maaru teki kisadebyyttinsä esikokeessa upealla suorituksella saaden PAIM-E tittelin arvosanalla ERI, 90/100 pisteellä ja 1. sija. Kolmannet kisat olivat Somerolla syyskuun puolessa välissä, ja Wicca ja Taika debytoivat 2-luokassa. Taika teki hyvän radan arvosanalla EH ja tittelillä Paim2. Wiccalla valitettavasti lampaat karkasi jo otossa ja tästä johtuen tuomari keskeytti radan. Tavoite olisi saada molemmille koirille vielä kisapaikat marraskuulle kaksipäiväisiin kisoihin, jotta Taika voisi korkata 3-luokan jo tänä vuonna ja Wicca ehkä myös jos 2-luokka menisi tokalla yrittämällä läpi.

Lisäksi pari viikkoa sitten käytiin viikonloppuna paimennusklinikalla Viitasaaressa. Päästiin ekaa kertaa työskentelemään koirien kanssa myös naudoille, ja sen lisäksi treenattiin toki myös lampailla ja ankoilla. Naudat eivät olleet minulle täysin uusia, mutta vähän turhankin hurjasti molemmat koirat suhtautuivat niiden paimennukseen ja tuntuivat juoksevan pysäyttämään niitä ilman pienintäkään itsesuojeluvaistoa. Molemmat kävivät pyörimässä jaloissa sen näköisesti, että omistajaa hirvitti että lähdetäänkö kotiin yhtenä palana... Onneksi selvittiin säikähdyksellä, ensi kerralla vähän pienemmällä laumalla hallitummin vaikka liinassa. Joka tapauksessa saatiin paljon hyvää oppia, innolla odotellaan ensi kesän useita ASCA-kisoja samalla paikkaa.

Taika paimentaa, kuva Tiia Hämäläinen

Vaikka molemmat koirat treenaavat paimennusta, on Wiccan ja Taikan osaamisen välillä valtava ero. Wicca paimentaa mulle, ei siksi että sillä olisi valtavasti luontaista paimennusviettiä. Wiccan paimennus tuntuu välillä vähän tokopaimennukselta, jossa minä kerron sille käskyjä ja Wicca toimii niiden mukaan. Wiccan oma-aloitteisuus paimennuksessa on huonoa, ja jos minä en hallitse tilanteita niin Wicca ei ainakaan korjaa asioita itse. Se osaa kyllä aika paljon kaikkea, mutta eläintenluku ja hallinta on puutteellista. Jos etäisyys muhun kasvaa liikaa, Wicca tulee aina takaisin mun luokse ja hylkää eläimet. Jatketaan treenejä kuitenkin ja yritetään parantaa Wiccan oma-aloitteisuutta. En usko, etteikö siltä löytyisi enemmän osaamista, se on vain tukahdettu ja haudattu miellyttämishalun ja opitun passiivisuuden alle.

Todellinen paimennuskoirani on Taika, joka jaksaa aina yllättää mut osaamisellaan. Taikan viime vuotiset ongelmat paineistumisesta ja lampailta poismenolta on hävinnyt ja tilalle on tullut vähän liian kiihkeä kuumakalle, joka meinaa vähän turhan innokkaasti pistää lampaita ojennukseen. Olen käyttänyt Taikaa apuna koulutuksissa näyttämään nuorille koirille esimerkkiä tai paimentamaan epävarman tai pelokkaan koiran kanssa. Joskus treenaava koira ei saa lampaita liikkumaan, jolloin Taika pääsee myös apuun. Tämä on ollut treeneille todella hyödyllistä, mutta Taika on saanut vähän turhan paljon lisäbuustia tästä. Ajatus olisi tähdätä jossain vaiheessa bc-ja kelpiepaimennuksen esikokeeseen, joten nyt työstetään hakukaaria auki, poispäinajoa paremmaksi ja lampailta poislähtöä (joka on muuten pirun vaikea saada Taikalle läpi!). Kaiken kaikkiaan Taika on peloton, sen paimennusinto on loppumaton ja sen kanssa on todella miellyttävää tehdä hommia, koska Taika ei koskaan päästä eläimiä pakoon, korjaa mun virheitä ja se selvästi elää paimentamiselle ihan eri tavalla, kuin yksikään muu koirani.

Pentulaatikkoprojekti

Shanti lupasi kertoa meidän pentulaatikon rakennuksesta jo Wiccan pentujen aikaan, joten tämä on nyt se postaus. Ihan aluksi disclaimer, että en erityisemmin harrasta puutöitä, ja pentulaatikko oli ensimmäinen tämän kokoluokan rakennelma jonka olen koskaan tehnyt. Vähän mentiin siis trial-and-error -periaatteella.

Pentulaatikoita voi tilata myös sellasina valmiina Ikea-tyylisinä "kokoa itse" -paketteina, mutta meillä oli aika tarkka visio mitä haluttiin, niin päätettiin rakentaa ihan oma. Olennaisia asioita suunnittelussa oli pentujen turvallisuus ja se, että voidaan purkaa laatikko pentueiden välillä varastoon. Kaikenlaisia muitakin asioita piti ottaa huomioon:

• Tarpeeksi iso, että emo ei vahingossa tallo pentuja (ja tietysti plussaa jos laatikkoon mahtuu myös istumaan pentujen keskelle)
• Ei liian iso, koska pentujen pitää jo pienenä helposti löytää emon luo
• Reunoille suojakaiteet, että pikkupennut ei voi litistyä emon ja seinän väliin
• Jaettava laatikko, että vähän isommat pennut voi yrittää opettaa käymään tarpeillaan erillisessä osassa
• Niin korkeat reunat, että pennut eivät kiipeä ulos, mutta emo pystyy helposti hyppäämään laatikkoon
• Avattava ovi tai luukku, ettei emon tarvitse hyppiä heti synnytyksen jälkeen ja myöhemmin pennut pääsevät vapaasti kulkemaan
• Kestävä materiaali, josta ei irtoa tikkuja tai muuta vastaavaa
• Helppo pestä

 

Mitoiksi päätettiin 120 cm * 200 cm, eli sellainen kapean parisängyn kokoinen. Siitä 50 senttiä takareunasta rajattiin erikseen, että ihan vastasyntyneet pennut eivät eksy liian kauas äidistä. Siitä alueesta suunniteltiin myös pennuille vessatilaa sitten vähän vanhempina. Rajausta varten kiinnitettiin sivuseiniin pieni 10 senttiä korkea väliseinä. Plussana väliseinä lisää koko laatikon tukevuutta, kun sivuseinät eivät pääse taipumaan ulospäin.

Reunan korkeudeksi valittiin 50 senttiä. Aussien kokoiset koirat hyppäävät siitä helposti yli, mutta pennut eivät luovutusikään mennessä pääse kiipeämään pois laatikosta. Koko etureunasta tehtiin avattava. Tähän syy oli oikeasti se, että se oli helpompi toteuttaa valmiista suorakaiteen mallisista paloista kuin erillinen ovi, mutta on myös kiva ettei se ainakaan ole ahdas. 15 senttiä alareunaa on kiinteästi seinissä kiinni, loppuosaa aukeaa rampiksi ulospäin. Tässä kohtaa pohdittiin taas mittasuhteita: kuinka suuri kynnys on hyvä, että luukkua voi pitää auki pienten pentujen kanssa? Miten jyrkkää ramppia pennut pääsevät ylös?

Yksi kohta, jota mietittiin pitkään, oli pohja. Onko helpompi siivota laatikkoa, jossa on pohja vai ei? Voiko pentujen tassut litistyä laatikon ja lattian väliin, jos pohjaton laatikko liukuu? Kestääkö laatikko paremmin, jos pohja pitää seiniä suorissa kulmissa toisiinsa nähden? Lopulta päätettiin, että muovimattolattia on todennäköisesti helpoiten siivottava materiaali mitä voi olla, ja kokeiltiin ilman. Laatikko liikkuu lattialla yllättävän vähän, eikä ole tarvinnut pelätä että mitään jää seinien alle.

Laatikon seinät tehtiin paksuhkosta vanerista. 1,5-senttinen vaneri on taipuisaa mutta kestävän oloista: emo voi hyvin nojata seiniin, eivätkä laatikossa istuvat ihmisetkään ihan helposti hajota reunoja. Seitsemän-kahdeksan viikkoisten pentujen voi rauhassa antaa hyppiä laitoja vasten. Sain kaikki palaset ostettua suoraan niin, että ne leikattiin oikean kokoisiksi. Itselle jäi hommaksi hioa reunat, lakata kaikki puu- ja vaneriosat ja ruuvata kiinnikkeet paikalleen.

Seinien lisäksi rakennettiin irrotettavat suojakaiteet. Halusin niistä niin tukevat, että niihinkin voi pentulaatikossa istuessa nojata, koska kaiteiden kanssa laatikkoon jää vähemmän tilaa. Tehtiin ne ~4cm paksusta neliskanttisesta täyspuusta, joka kiinnitettiin 5cm etäisyydelle seinästä ja pohjasta. Emo ei siis pääse makaamaan ihan seinän viereen, vaan sinne jää melkein kymmenen senttiä tilaa ja väliin jäävät pennut eivät litisty. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut huomattavasti helpompaa kiinnittää kaiteet sivuille eikä etu- ja väliseinään, mutta enpä suunnitteluvaiheessa tajunnut. Wiccan pentujen aikaan sivusuuntaiset kaiteenpalat pyörivät, kun olin kiinnittänyt ne vain yhdellä pitkällä ruuvilla pidempiin kaiteisiin. Fiksasin ne ennen Maarun pentuja paremmin kiinni pienillä naulauslevyillä, en niinkään käytännön syistä vaan koska itseä ärsytti, että en ollut tajunnut etukäteen ottaa sitä huomioon.

Seinät on kiinnitetty toisiinsa pienillä kulmaraudoilla. Raudat pitävät kulmat suorina ja vaneriin kohdistuu vähemmän vääntöä, mikä toivottavasti pidentää laatikon käyttöikää. Etureunan avaamista varten asensin pienet saranat, ja luukun yläreunassa on salvat (joita oon aina kutsunu hillopurkkikiinnikkeiksi, en voi uskoa että niillä oli noin tylsä oikea nimi!) Rampissa on liukuesteteippaukset, ettei pennut mene ihan liukumäkeä alas.

Jotain parannettavia kohtia vielä jäi tähän ensimmäiseen versioon:

• Etummainen laita on kiinni vain yhdestä kohtaa, ja menee helposti vinoon jos sivuseiniin nojaa. Tähän auttaisi toiset kulmaraudat alareunassa - ne voisin lisätä ennen seuraavia pentuja.
• Kiinnitys on terävillä pikkuisilla puuruuveilla. Ruuvien reiät kuluvat ja löystyvät, kun laatikkoa purkaa ja kasaa. Olisin voinut jo alunperin porata reiät seinistä kokonaan läpi, ja tehdä kiinnitykset pultti+mutteri-kombolla. Tämäkin on onneksi helppo muuttaa, kunhan vain käyn ostamassa sopivat.

Terkkuja pentulaatikosta, 

Maiju