tiistai 10. tammikuuta 2017

Miten tavallinen koiraharrastaja päätyy kasvattajaksi?

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, niin haluaisin alkaa kirjoittamaan postauksia myös kasvattamisesta ja asioista kasvattajan näkökulmasta. Tuntui luonnolliselta, että aloittaisin tämän pohtimalla kasvattajaksi ryhtymistä omasta näkökulmastani. Miksi olen halunnut ryhtyä kasvattamaan koiria? Mitä kasvattaminen minulle merkitsee, ja miltä tuntuu olla kasvattaja? Itsereflektoinnin aika on nyt siis tullut, katsotaan mihin lopputuloksiin päädytään!

Mistäköhän innostus koirankasvatukseen on lähtenyt? Minusta tämä on tavallaan hassu kysymyksen asettelu, sillä ihmettelen enemmänkin miksi joku EI haluaisi ryhtyä kasvattajaksi :D Kasvattaminen tuntui vain niin luonnolliselta jatkumolta koiraharrastukselle, ja ihmettelen aina, miten kasvattajia on loppupelissä niin vähän. Salaisesti mietin välillä, että kyllä kai jokainen kasvattajaksi ryhtyisi jos siihen olisi mahdollisuus. Mikä voisi olla parempaa kuin omassa kodissa tuhisevat ihanat pienet rakkauspallerot? Kuka nyt ei haluaisi sellaisia tuoda tähän maailmaan? Eikö tämä ole jokaisen koiria rakastavan unelma? Kyllähän ne 6-viikkoiset naskalihampaat ovat aikamoisa riiviöitä ja kakkakoneita, mutta aika kuultaa kyllä muistot sopivasti aina ennen seuraavaa pentuetta... Eikös?

Disney-pentue 1 viikon ikäisinä
Totuus on kuitenkin se, että suurin osa koiraharrastajista ei kasvata tai haluaisikaan kasvattaa. Syitä on varmasti monia, mutta selvästi kasvattajaksi ryhtyminen ei ole itsestään selvä kehityssuunta kaikille. Miksi minä sitten olen päätynyt siihen? Vastausta tähän pitää katsoa paljon kauempaa, oikeastaan ihan lapsuudestani jo. Paljastan teille nyt suuren salaisuuden, mitä ei saisi rotukoirapiireissa ääneen sanoa. Perheemme teki kaksi pentuetta sekarotuisella Stella-koirallamme. Ja kun sanon, että perheemme teki, niin tarkoitan 10-ja 12-vuotiasta minua. 10-vuotias minä vei juoksuisen Stellan koirapuistoon yksi ilta ihan sillä mielellä, että sillä tavalla saadaan aikaiseksi koiranpentuja. Tämä osoittautui hyvin toimivaksi, ja meillä oli ikimuistoinen kesä mökillä koiranpentulauman kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin 12-vuotias minä ymmärsi jo jotain jalostuksen päälle, sillä pohdin tarkkaan, että minkä rotuisella uroksella haluaisin seuraavat pennut. Lapsuuden parhaat muistot ovatkin pentuihin kytköksissä, ja siitä asti tavoite on ollut selvä, halusin olla isona koirankasvattaja.

Kun sitten 15-vuotiaana otin ensimmäisen aussieni Danten, haaveilin jo salaisesti narttukoirasta, ja kasvattamisesta. Narttuja syntyi surukseni vain yksi, ja se oli luvattu toiselle, joten tyydyin urokseen ja laitoin pentuhaaveet syrjään. Lopulta tämä oli varmasti hyvä juttu, sillä en olisi ollut vielä tuolloin valmis rotukoirakasvattamisen piiriin. Kolme vuotta myöhemmin haettiin Ruotsista Dracu, ja salaa haaveilin, että siitä tulisi kasvatustyöni kantanarttu. Toki kasvattajalle en tätä myöntänyt, sillä tiesin etteivät kasvattajat onnesta pomppien myy koiriaan kasvatushaaveista haaveileville nuorille koiratytöille. Viimeiset vuodet olin opetellut lähes ulkoa kaikki sukutaulut koiranetistä, pitänyt omaa kirjaa kaikista tiedossa olevista epilepsia-aussieista ja niiden sukutauluista, tehnyt exeleitä HSF4-tuloksista ja surffannu niin monen aussiekasvattajan kotisivuilla, että tiesin kaikki kotimaiset koirat sekä ison kasan ulkomaisia koiria myös. Messarin rotukehän laidalla tiesin kaikki koirat, kasvattajat, sukutaulut ja terveystulokset. Juttelin kaikille ja imin itseeni tietoa rodusta. Monet asiat vaikuttivat mustavalkoisilta, harmaata aluetta ei ollut. En voinut ymmärtää, kuka käyttäisi jalostukseen C-lonkkaista koiraa, koiraa jonka sukutaulussa oli epilepsiaa tai koiraa jolla ei ollut luonnetestiä (tai vielä pahempaa, koiraa jolla oli hylätty luonnetesti)! Minulle kasvoi mielipiteitä koirista ja linjoista pääasiassa internetistä, jossa tietoa oli niin paljon saatavilla.

Kun sitten Dracun pennuttaminen tuli ajankohtaiseksi joskus vuonna 2012, opiskelin yliopistossa ensimmäistä vuottani, ja asuin 16-neliöisessä luukussa. Dracun kasvattaja Isabelle oli puhunut jo vuosia, että hän haluaisi liisata Dracua yhden pentueen verran. Minulla oli kovasti mielipiteitä urosehdokkaista, mutta samalla piti myöntää, etten voisi itse tässä elämäntilanteessa tehdä pentuja Draculla. Joten annoin Isabellen hoitaa pennuttamisen. En ollut aluksi kauhean innostunut hänen urosvalinnastaan, mutta ajattelin, että teen pian Draculla omat pennut sillä jenkkiuroksella, jota halusin käyttää. Lopulta päätös liisata Dracua osoittautui oikeaksi, ja pääsin seuraamaan varsin läheltä koko pennuttamisprosessia, ja olemaan synnytyksessä mukana. Vähän kuin vahingossa yksi pentu sitten lähti Ruotsista meidän matkaan. Eihän niitä pieniä sinisiä silmiä voinut jättää taakse, kun olin haaveillut sinisilmäisestä red merlestä jo vuosia.

Dracun ensimmäinen pentue 1. päivän ikäisinä <3
Tästä ne omat konkreettiset suunnitelmat sitten lähtivät liikkeelle. Surffasin nettiä hirveällä vimmalla etsien sitä täydellistä urosta Draculle. Halusin matkata Amerikkaan astuttamaan sen, mutta rahaa ei ollut. Aloin katsoa urosta lähempää. Kukaan suomalainen koira ei mukamas kelvannut, halusin työlinjaisen uroksen joka olisi jotain sukua, mitä Suomessa ei ollut. Olin jo niin monta vuotta haaveillut kasvattamisesta ja oman linjan luomisesta, että kriteerit olivat korkealla. Halusin olla Suomen Paras Kasvattaja. Näin vaatimattomasti on hyvä asettaa tavoitteet ennenkuin yhtään pentuetta on kasvatettu. Olin pitkään ajatellut, että monet kasvattajat menivät sieltä, missä aita on matalin, käytettiin omia uroksia tai lähellä asuvia uroksia ja lisättiin vain koirien määrää, koska kysyntä oli kasvanut niin nopeasti. Vain joillain kasvattajilla tuntui olevan mitään kunnianhimoisempi visioita, joiden eteen oltiin valmiina näkemään vaivaa ja rahaa. Joten minä halusin käyttää mahdollisimman paljon vaivaa ja rahaa, luonnollisesti. Kennelnimi oli sitten tässä välissä anottu, kotisivut valmiina ja nyt vain niitä pentuja tekemään! Mikäs siinä voisi niin vaikeaa olla? Vaaleanpunaiset lasit silmissä sukelsin siis pää edellä koirankasvatuksen syövereihin.

Ensimmäinen pentueeni syntyi lopulta kesällä 2014. Koko prosessi sujui oppikirjan mukaan, lennettiin Saksaan astutusmatkalle, Dracu oli helppo astuttaa ja se synnytti ongelmitta ja osasi hommansa. Onneksi, sillä tämä kasvattajan alku oli ihan paniikissa. Pentukyselijät aiheuttivat välillä harmaita hiuksia, ja itkua myös, mutta lopulta kaikille löytyi se upea oma koti. Vähän sekavasti pentuajasta huolimatta oltiin selvitty hengissä ekasta koetuksesta! Toki edessä oli vielä murhetta, kun kaikkien pentujen terveystulokset eivät olleet toivotunlaiset, mutta onnistuin kaivamaan itseni syyllisyyden kuopasta ulos. Oli kuitenkin ihan mahtava huomata, miten omista kasvateista kasvoi sellaisia aussieita, joita itsekin haluaisin omistaa. Takapakeista huolimatta elämä jatkui uusien suunnitelmien muodossa; Dracun kolmas pentue, Wiccan tulevat pentueet, sijoitusnarttukin haettiin Itävallasta. Halusin luoda kunnon pohjaa kasvatustyölle, josta lähtisin sitä tekemään seuraaviksi vuosikymmeniksi. Dracu kuitenkin kuoli ennen kolmatta pentuetta, Wiccan ensimmäinen pentueyritys meni erittäin pahasti pieleen, ja pari uutta narttua haettiin ulkomailta. Aloin myös pikku hiljaa tajuamaan, että matka arvostetuksi ja menestyneeksi kasvattajaksi olisi hieman kivinen, ja täynnä yllätyksiä, joihin ei pysty varautumaan!

Kasvattaja ja ensimmäinen oma pentue
Näin alussa kasvatus on itsensä todistelemista muille. Kun ei ole vielä nimeä ja tunnettavuutta, pitää vakuuttaa koko kansa osaavuudestaan. Jos ei suoraan kilpailla muiden kasvattajien kanssa, niin ainakin verrataan itseään jatkuvasti muihin. Olen aina ihan pikkaisen kateellinen, jos jollekin on tulossa ihan huippu pentue. Olen myös ihan pikkuisen omahyväinen, jos koen, että minulla on todella hyvä pentue suunnitteilla tai tulossa. Typerää, ehdottomasti, mutta kyllä näitä tuntemuksia vain on. Pikku hiljaa yritän päästä siihen pisteeseen, että olen onnellinen kun joku tuo mahtavia koiria tänne tai tekee tosi hienoja pentueita. Voin ehkä itsekin hyödyttää kasvatustyössäni niitä, ja koko populaatio Suomessa hyötyy uudesta verestä. Suhde muihin kasvattajiin on kuitenkin välillä hankala, sillä kaikki tuntuvat kokeneemmilta, paremmilta ja kaiken lisäksi vakavasti otettavilta aikuisilta. Vaikken nyt itsekään ole enää mikään teini (vaan pian 27-vuotias), niin tunne omasta nuoruudesta muiden silmissä on vahva. Olenko vakuuttava kasvattaja, kun lähes kaikki pennunkyseljät ovat minua vanhempia, samoin kasvattajat? Vuosia olin koiraharrastuksessa se nuori, joka pummi kyytejä kun ei ollut tarpeeksi vanha omaan ajokorttiin. Tuosta junnun roolista tuntuu vieläkin olevan vaikea päästä ulos, etenkin kun olen tekemisissä vielä monen ihmisen kanssa jotka tunsivat minut 15-vuotiaana harrastajana.

Välillä uusi rooli kasvattajana tuntuu myös vieraalta. Kasvattaja on kuitenkin aina ollut minulle lähes puolijumalan oloinen tietäjä, jonka sana on laki ja joka tietää kaikesta kaiken. Kasvattajia on kunnioitettu, ja ehkä vähän jopa pelätty. Jos aikanaan Danten kasvattaja olisi sanonut minulle jotain ilkeää, olisin varmasti musertunut ihan täysin. Koitankin aina pitää tämän mielessä, kun vastaan pennunkyselijöille tai olen yhteydessä pennunomistajiini. Vaikka he eivät pitäisikään minua minään guruna, niin kasvattajalta tuleva arvostelu omaa koiraa kohtaan voi tuntua todella kamalalta. Toisaalta arvostan myös kasvattajien mielipiteitä asioista, koirista ja kasvattamisesta, ja sekin tuntuu kurjalta kun he eivät näitä näkemyksiään halua jakaa. Ehkä jotkut varjelevat salaisuuksiaan muilta, mutta toiset ovat oppineet pysymään ongelmista poissa olemalla hiljaa. Voisin itsekin koittaa tätä harjoitella, ihan viattomina tarkoitetut kommentit voivat kiertää suusta toiseen ja yllättäen voi löytää itsensä ihan kamalasta liemestä jonkun toisen kasvattajan kanssa. Väärinymmärrysten ja uudelleen kerrottujen juttujen seuraukset voivat olla isot, etenkin ihmiselle joka tuppaa sanomaan mielipiteensä vähän turhan rehellisesti ja suoraan. Toisaalta myös minusta välillä tuntuu, että kasvattajat vetävät vähän turhankin hanakasti aina hernettä nenään, ja voitaisiin selvitellä asioiden oikeaa laitaa ennenkuin lähdetään kirvestä heilutellen sotaan.

Uutena, vasta harjoittelevana kasvattajana muiden kasvattajien apua ja tuki olisi kamalan tärkeää. Millaisen vastaanoton olen sitten saanut? Apua olen kysellyt muutamilta kasvattajilta, jotka tunnen ja joiden mielipiteisiin luotan, mutta aika vähän kontaktia kasvattajat tuntuvat pitävän keskenään. Yleensä vastaavat kun kysytään jotain, moikataan kun nähdään, mutta kauheasti ei vaihdeta kokemuksia, osaamista tai tietoa. Hirveästi haluaisin pitää yllä kontakteja muihin kasvattajiin, mutta sen aloittaminen tuntuu olevan ison kynnyksen takana. Parin toisen hyvin pienimuotisen kasvattajan kanssa vaihtelen viestejä, mutta etenkin kokeneempia kasvattajia tuntuu olevan kynnys lähestyä. Kukaan ei ole oikeastaan lähestynyt minua, paitsi jotkut ulkomaiset kasvattajat. Jostain syystä monet eurooppalaiset kasvattajat ovat hirmu kivoja ja helposti lähestyttäviä, ja heidän kanssaan tiedon vaihto käy vaivattomasti facebookissa. Olen oikeastaan enemmän yhteydessä ei-suomalaisiin kasvattajiin, kuin suomalaisiin. Ehkä siinä on taustalla se, ettemme kilpaile niin suoraan pennunottajista ulkomaisten kasvattajien kanssa. Suomessa piirit ovat kuitenkin pienet, ja kilpailu "hyvistä" pennunottajista on olemassa. Kyllä itseäkin on muutamaan otteeseen harmittanut, kun pennunottaja on mitään sanomatta hypännyt omalta pentulistaltani toisen kasvattajan pentulistalle, eivätkä yksinkertaisesti enää vastaa viesteihin. Pitäisi kuienkin vain pitää mielessä, että eivät ne kasvattajat ole houkuttelemassa pennunottajia minulta pois, vaan ongelma on joissain pennunottajissa. Onneksi on myös niitä ihania pennunottajia, joista muodostuu hyviä ystäviä ja jotka jaksavat antaa uskoa omaan kasvatustyöhön <3

Mitä ajattelen sitten tällä hetkellä kasvattamisesta, miksi sitä haluan yhä tehdä ja mihin suuntaan homma on menossa? Takapakeista, negatiivisista jutuista ja ongelmista huolimatta tie on tällä hetkellä selvä. Kasvattaminen on se, mitä haluan eniten tehdä koiramaailmassa. Minulla on selkeä visio linjasta ja tyypistä, joita haluan kasvattaa. Minulla on sellaista koiramateriaalia, jonka uskon olevan hyvä lisä suomalaiseen aussiepopulaatioon. Suurimmat syyt kasvattamiselle ovat kuitenkin tätä itsekkäämmät. Rakastan pentuja. Rakastan pieniä pentuja ja kaikkea pennuttamiseen liittyvää. Rakastan yhdistelmien suunnittelua. Se on kuin palapelin tekoa, ja kaikki palat pitää löytää ja sovittaa yhteen juuri oikein. Se on jännittävää ja on mahtava nähdä, kun kovan suunnittelun tuottama työ vihdoin ilmenee pentuina. Minusta on myös ollut mahtavaa koota ympärilleni oma porukkaa pennunottajista, jotka olen saanut itse valita. Valinnassa onkin painotettu läheistä sijaintia ja "hyviä tyyppejä", joiden kanssa on sitten kiva viettää aikaa ja joille voin järkätä kaikkea tekemistä. Toki haluan olla myös menestynyt kasvattaja, jolta kaikki haluavat pennun ja jonka kasvatit ovat pärjänneet harrastus-ja kisarintamalla ja jotka ovat mahdollisimman terveitä myös Koiranetin standardeilla. Tärkeimpää on kuitenkin se, että omistajat ovat koiriinsa tyytyväisiä, koirilla on hyvä elämä ja ne ovat myös Koiranetin tilastojen ulkopuolella terveitä.

Jatkuvasti huomaan, miten mielipiteeni koirista, harrastamisesta ja jalostuksesta muuttuvat. Asiat eivät enää ole niin mustavalkoisia, ja hyviä mielipiteitä on monia erilaisia. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita, eikä minun pitäisi kritisoida muita liikaa, eikä yhtä lailla verrata itseäni liikaa muihin. Toki omaa tekemistä on hyvä reflektoida, mutta muiden ajatukset eivät saa olla se suurin vaikuttaja omiin päätöksiin. Pitää tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä ja fiksulta. Pitää katsoa jalostuksessa kokonaisuuksia, ja miettiä, miten nyt tehdyt päätökset vaikuttavat 10 vuoden päästä? Ei pitäisi miettiä vain kutakin yhdistelmää erikseen, vaan suurempia linjauksia omalle kasvatukselle. Jos käyttää jatkuvasti samoja linjoja, ajaa itsensä kasvatuksellisesti sumppuun tai täytyy nostaa sukusiitosprosenttia. Jos taas käyttää vain kaikkia suosittuja linjoja, miten vaikea on jossain vaiheessa edetä enää? Jalostustilastoissa pitää muistaa myös katsoa, mitkä koirat ovat tuottaneet eniten 2. ja 3. polven jälkeläisiä, eikä keitä on vain käytetty eniten. Ei pitäisi liian tiukalla kädellä karsia jalostusmateriaalia, tai rodun monimuotisuus kärsii. Pitää myös ymmärtää, ettei täydellisiä yhdistelmiä ole, mutta pidemmällä aikavälillä voi viedä kasvattejaan siihen suuntaan, mihin haluaa. Yksi yhdistelmä ei voi heti tuottaa niitä visioimiaan täydellisiä koiria, mutta se voi viedä pitkällä tähtäimellä lähemmäs omia tavoitteitaan.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että kasvattajatkin ovat vain ihmisiä siinä missä muutkin. Ei tarvitse olla joku yli-ihminen, että uskaltaa alkaa kasvattamaan. Tarvitsee vain olla joku visio, riittävästi rahaa hukkaan heitettäväksi (tai minun tapauksessa, mahdollisuus opintolainaan) ja ripaus hulluutta ja voilá, ainekset kasvattamiseen ovat kasassa!

Kasvattaja ja tulevaisuuden jalostustoivo Wicca

10 kommenttia:

  1. Mahtavan rehellinen teksti! Toivottavasti tämän teeman tekstejä tulee lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tarkoitus olisi kirjoittaa ehdottomasti näitä lisää jos ne vain ketään kiinnnostavat. Toki itsereflektointi on ihan hauskaa itsearvoisesti!

      Poista
  2. Tykkäsin! Kiva lukea historiaa ja ajatuksia. :) Ja toi alin kuva on niin hieno!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, se on yks mun lempikuvista <3 Onni on ihanat ystävät, jotka ikuistaa hetkiä ammattilaiskameroillaan ;)

      Poista
  3. Aivan mahtava, ja ennen kaikkea ihanan rehellinen teksti. Myönnän, olen blogista ja facebookista seurannut koiratouhujasi jo Danten&Dracun ajoilta. Nyt huomasin Wiccan pentuplanit, ja haltioiduin tuosta yhdistelmästä aivan täysin :)

    Olen myös kovin kiinnostunut kasvattamisesta. Käytin kaiken vapaa- aikani ja vielä vähän enemmänkin pohtiessani oman issikka- narttuni jalostusvalintoja, ja koin tuota samaa älytöntä tuskaa muiden ihmisten valinnoista kuin sinäkin. Halusin tietysti sen maailman parhaan yhdistelmän omalle, maailman parhaalle koiralleni. Harmikseni oma elämäntilanne heitti hieman häränpyllyä eikä koirani koskaan saanut pentuja, nyt sen ollessa pian 7- vuotias harmittelen edelleen lähes päivittäin, että miksi elämäntilanteestani huolimatta en tuota (mielestäni) täydellistä yhdistelmää toteuttanut. Kasvatustyö- haaveita on edelleen, ehkä sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun aika on sopiva.
    Nyt etsiskelen toista harrastuskaveria, haaveissa olisi sijoituskoira, jonka myötä pääsisi toden teolla tutustumaan siihen kasvattajan arkeen.

    Jään innolla seuraamaan tämän blogin uutta tulemista, keep up the great work :)

    /Tiina-Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, kiva kuulla että joku on jaksanut seurata meidän blogia :)

      Olisi meilläkin jäänyt Dracun pentuhaaveet jos olisin liikaa miettinyt, enkä vaan tehnyt. Pennut kimppakämpässä, parvekeremontin keskellä ei ollut ihan loppuun mietitty homma mutta kaikki meni lopulta hyvin. Harmi että teillä kävi noin, mutta toivottavasti on parempi onni seuraavan pennun kanssa :)

      Poista
  4. Kaverin vinkistä löysin tämän blogisi ja erityisesti tämän tekstin. Nyt osui ja upposi niin kovaa, että kuului kolahdus.

    Olen tänä vuonna 29-vuotta täyttävä. Ensi vuonna en ole enää "twentysomething", vaan pitäisi alkaa kai painiskella jonkinlaisen kolmenkympinkriisin kanssa. Sain ensimmäisen koirani ollessani 10-vuotias. Aloin haaveilla kasvattamisesta hyvin pian tämän jälkeen. Olin jo valinnut kennelnimen, mutta keksin niitä lukuisia ja lukuisia lisää. Keksin virallisia nimiä koirille. Suunnittelin vakaasti kasvattavani kauniita ja toimivia koiria, joista tulisi näyttelyissä muotovalioita ja harrastuskentillä ne voisivat valioitua missä vain lajissa. Olin kirjoittavinani kasvattajahaastatteluita rotuyhdistyksen lehteen. Jopa tuolloin tajusin, että toinen koiramme (ensimmäinen tuli aikuisena, eikä olisi enää siinä iässä voinut tehdä ensimmäistä pentuetta muutenkaan) ei ollut jalostusmateriaalia, mutta se ei estänyt minua suunnittelemasta tulevaa suurenmoista kasvatustyötäni.

    Olin 16-vuotias kun sain kennelnimen yhdessä äitini kanssa. Äitiä ei kasvattaminen ehkä siinä määrin kiinnostanut, mutta lähti hommaan mukaan minun vuokseni. Siitä olen kyllä hänelle ikuisesti kiitollinen <3 Meille oli lisäksi tullut uusi, aikuinen koira, joka olisi ollut aivan upea kantakoira jalostustyölle kaikin puolin!

    Mutta... Asiathan eivät koskaan mene niin.

    Monen monta vuotta ja koira myöhemmin en ole edelleenkään teettänyt ensimmäistä pentuettani. Viimeisimpien suunnitelmien pieleenmeno kirveli ylivoimaisesti eniten ja koska en halua katkeroitua, kamppailen asian kanssa jatkuvasti edelleen. En suostu katkertoitumaan asiasta, mutta en voi kieltää, etteikö se sattuisi tänäkin päivänä.

    Minulla on nyt maailmalla sijoituskoira. Hieno koira, minusta. Olen kuitenkin huomannut, ettei minulla ole kasvattamiseen ollenkaan enää sitä samaa paloa kuin vuosia sitten. En ole koskaan päässyt yrityksistä huolimatta edes aloittamaan. Kaikki mikä on voinut mennä pieleen on mennyt pieleen. Alan olla vakuuttunut, että maailmankaikkeus ei halua minusta koirankasvattajaa, kun yli kymmenen vuoden jälkeen en ole edes päässyt yrittämään ensimmäisen oman pentueen teettämistä.

    Olen huomannut myös, että omat ihanteeni ja näkemykseni ovat muuttuneet. Mustavalkoisuus on muutunut lukuisiksi eri harmaan sävyiksi. Ymmärrän vähän paremmin miksi kasvattajat sanovat, että arvosteleminen on helppoa, mutta yrittäkääpä tehdä itse. Yritys on kyllä ollut kovaa.

    Anteeksi, tästä tuli nyt vähän tällainen hillitön avautumiskommentti. Pystyn vain samaistumaan tuohon tekstiin niin tautisen hyvin että se tekee melkein kipeää. Koska pyrin kasvamaan myös tässä suhteessa, olen onnellinen puolestasi, että vastoinkäymisistä huolimatta olet päässyt aloittamaan kasvatustyösi! Yksi kasvattisi reenaa vetämässäni tokoryhmässä ja kovasti on mukavanoloinen koira (: Jos se kertoo jotain siitä, mitä haluat kasvatustyölläsi saavuttaa, niin olet varmasti hyvällä tiellä! Vaikka sillä tiellä on varmasti niitä kivisiä pätkiä, niin ei siinä voi varmaan oikein tehdä muuta kuin luotta siihen, että suunta on oikea - ja toisaalta huomata, jos se ei enää sitä olekaan.

    Kaikkea hyvää kasvatustyöhösi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Sarianna!

      Kiitos kommentistasi, kuulostaa kauhean tutulta tuo suurien suunnitelmien teko jo nuoresta asti. Tosi harmi, ettei sun kohdalla ole pitkäaikaiset haaveet vielä toteutunut ja vastoinkäymisiä koettu... Älä kuitenkaan luovuta, me ollaan niin nuoria vielä että tässähän on koko "ura" edessä. Ja sitten kun vihdoin on ne pikku nassut tuhisemassa kotona, niin on se kyllä kaiken sen vaivan ja epäonnistumisten arvoista! <3 Myös kasvattien näkemistä, omistajien tyytyväisyys koiraansa ja muiden kivat kommentit tuo ainakin mulle aina ihan hirveästi lisää motivaatiota niistä takapakeista huolimatta!

      Paljon tsemppiä tulevaisuuteen! :)

      Poista